Julkaistu ensimmäisen kerran Novetoksen blogissa 18.5.2015.

Olin lavatanssipaikan avajaisissa. Kenkiä vaihtaessani viereen istahti Hesarin toimittaja, joka ei ollut itse koskaan käynyt tanssimassa. Oli mielenkiintoista yrittää raottaa tanssin viehätysvoimaa ihmiselle, jolle perusasioista lähtien kaikki oli täysin uutta. Hetken jutustelun jälkeen hän kysyi: ”Miksi tanssiminen jonkun kanssa on superhienoa ja toisen kanssa vain ihan kivaa?”

Tanssitaito vaikuttaa varmasti. Yleensä samantasoiset tanssijat kokevat vaivattomimmin fiiliksen, että tanssi on molemmille yhtä haastavaa ja hauskaa. Toki erinomaisia, hauskoja tansseja voi veivata vaikka aloittelijan kanssa, jos kumpikin osaa heittäytyä tanssiin. Ehkä naurahdetaan itselle ja yhdessä tuotetuille ”ei-ihan-oppikirjan-mukaan” menneille askelkuvioille. Näistä tulee parhaimmillaan hauskoja variaatioita. Kun kumpikin osaa olla tarpeeksi rento eikä pyri liikaa virheettömyyteen, saattaa tuloksena olla juuri se täydellinen tanssi – vaikkapa hauskanpidon näkökulmasta.

Tanssitaidon ja hauskuuden lisäksi vaikuttaa tietysti tanssikemia. Parin on jaettava samankaltainen käsitys siitä, mikä tanssissa on tärkeintä eli minkä musiikin osan mukaan musiikkia pääsääntöisesti tulkitaan – vaikkapa tangossa vahva peruskomppi tai melodian mukainen pehmeämpi osuus. Pitää löytyä myös yhteinen sävel siihen, onko tämän tanssin ”juju” olla hauska, intohimoinen, herkkä tai vaikkapa voimakas.

Tanssissa tapahtuva keskinäinen kommunikaatio vaikuttaa aina, miten vienti ja seuraaminen vuorovaikuttavat – näin pari luo yhteisen tilan, asennon ja kontaktin. Tähän vaikuttaa, miten selkeästi kumpikin osapuoli kuuntelee toisen viestejä ja hänen reaktioitaan omiin viesteihin.

Tanssi on siis jatkuvaa, joka hetki tapahtuvaa viestien lähettämistä ja kommunikointia parin kesken. Vaikka kumpikin hoitaa omaa osuuttaan tanssista, yhteistä tanssista syntyy vasta, kun yhteispeli toimii. Mies kuulostelee, miten nainen seuraa ja sen perusteella vie niin, että tanssi on naiselle antoisaa. Tämä ei siis tarkoita pelkkää helppoutta ja yksinkertaisuutta. Miehen tehtävä on luoda tila, jossa nainen uskaltaa heittäytyä tanssin ja musiikin täysipainoiseen tulkintaan, naisella on mahdollisuus tanssia omien taitojensa ylärajoilla. Nainen puolestaan reagoi miehen vientiin, suuntaa antaviin signaaleihin, sovittaa askelensa niihin ja parhaimmillaan luo niiden puitteissa upeita omia tulkintoja.

Parhaimmillaan lavatanssi on muutaman minuutin pituinen täydellinen flow-tila, jossa (ympärillä tanssivia pareja lukuunottamatta) muu maailma unohtuu. Kun omat taidot pääsevät käyttöön ylärajojaan myöten, keskittyminen on täydellistä. Parhaimmillaan saamme yhdessä aikaan hetken, jossa kumpikin kokee tanssin upeana. Juuri nämä tanssit jäävät mieleen.

Mitä tekemistä tanssilla on sitten johtamisen kanssa? Sukupuoliroolit eivät ole samanlaiset, meillä ei ole onneksi enää pitkään aikaan ollut vain miesjohtajia. Mutta jos verrataan tanssia ja johtamista tanssin sukupuolirooleihin liittyvien tehtävien kautta, tuleekin esille paljon yhteistä. Miehen tehtävä on saada nainen loistamaan niin paljon kuin mahdollista. Antaa hänelle mahdollisuus tuntea osaavansa kaiken, mihin mies häntä vie ja tilaa sekä tukea tehdä oma osuutensa mahdollisimman hyvin.

Tanssissa on myös esittävä ja esteettinen puolensa, se miltä tanssi näyttää ulospäin. Parhaimmillaan mies antaa naiselle mahdollisuuden näyttää upealta tanssijalta. Tanssiopettajaguru Tommi Koivula totesi kerran, että parhaimmillaan mies näyttää todella hyvältä viejältä, vaikka itse asiassa hän ”vain” antaa naiselle vapauden toteuttaa itseään.

Vaihtamalla sanan ”mies” tilalle sanan valmentaja ja sanan ”nainen” tilalle työntekijä/kollega/valmennettava voit pohtia kuinka paljon nämä samat asiat toteutuvat valmentavassa johtamisessa?

Valmentavassa johtamisessa valmentaja vie valmennettavaa koko ajan kohti parempaa osaamista ja vaikeampia suorituksia. Hän kuuntelee koko ajan valmennettavan kykyä tehdä asioita ja kehittyä. Jos joku kuvio tuntuu liian vaikealta, pitää hetkeksi palata vähän helpompiin askeleisiin. Ja jos taas vaikeammatkin liikkeet menevät helposti, voi keskittyä vielä enemmän musiikin tulkintaan ja tanssin tarkoituksen esille tuomiseen.

Vaihda sanat ja päätä itse.

Omasta mielestäni on hienoa sekä tanssia, valmentaa että johtaa näiden teemojen mukaisesti. Ja mielummin superhienosti kuin vain ihan kivasti.
Lue myös toimittajan tekemä juttu täältä.
​

Julkaistu ensimmäisen kerran Novetoksen blogissa 29.1.2013.

Moni yritys toivoo muutosta johtamiskulttuuriin. Miksi niin harva onnistuu?

”Kulttuuri syö strategian aamupalaksi”, yrityskulttuurin ja strategian tutkijat sanovat. Jos tähtäimessä on johtamiskulttuuri, on panoksetkin kohdistettava johtamiskulttuuriin, ei strategian hiomiseen.

Tekojen ja taitojen rinnalla, eikä vain rinnalla vaan jopa edellä, ovat johtajan arvot, uskomukset, oletukset, ihmiskäsitys ja itsetuntemus. Jos halutaan muuttaa johtamiskulttuuria, on haluttava kehittää kaikkia näitä osa-alueita.​
​

Julkaistu ensimmäisen kerran Novetoksen blogissa 18.5.2011

Suomen jääkiekkojoukkue teki sunnuntaina historiaa. Toki tämä oli jo toinen kerta, mutta jotakin erityislaatuista tässä mestaruudessa oli. Suomi oli monessa ottelussa häviöllä, mutta sieltä se nousu kuitenkin tuli uudestaan ja uudestaan. Ja senpä takia tapahtui ensimmäistä kertaa se, että Suomi tiukassa ja tärkeässä ottelussa tuli takaa tappion jälkeen Ruotsia vastaan voittoon.

Miksi voitto tuli juuri nyt? Miksei taas käynyt niin kuin monesti aikaisemminkin? Venäjä-ottelun jälkeen ei matkaa tietenkään ollut enää kuin yksi ottelu, mutta sen pelin jälkeen Suomen voiton puolesta olisi voinut lyödä vaikka kuinka paljon. Ensinnäkin tietysti Suomen peli oli varmaan MM-kisahistorian paras peli Suomelta. Kaikki oli tasapainoista, jokainen pelaa täytti oman roolinsa ja ennen kaikkea: Jokainen pelaaja pelasi omilla vahvuuksillaan, keskittyi siihen, eikä lähtenyt sooloilemaan mitään muuta. Ja pisteenä i:n päälle pieni ihme: Mikael Granlundin huikea maali, jonka muistavat loppuelämänsä kaikki sen nähneet.

Tärkein takuu Suomen voitosta saatiin pelaajien kommenteista, joista huokui kaksi olennaista asiaa:

1. Kukaan pelaajista ei sanonut menevänsä finaaliin vain yrittämään parastaan. Vaikka toimittajat yrittivät tunkea ajatuksia "Eikö mitali olekin hieno saavutus?" pelaajien suuhun, kaikki näkemäni haastateltavat vastasivat yksitoikkoisen selvästi. Me olemme menossa voittamaan MM-finaalia, ja yksi ottelu on jäljellä. Tavoite oli selvä, sitä kohti mennään.
2. Pelaajat osasivat nauttia voitostaan Venäjää vastaan. Se kertoo hyvin siitä, että he tunsivat oman psyykkisen tilanteensa. Vaikka finaali olikin edessä, myös jokaisesta välitavoitteesta pitää osata nauttia oikean pituinen hetki. Raskaan pelin jälkeen ei ole oikea hetki miettiä finaalia, vaan nauttia kovan työn jälkeen hienosta voitosta. Ja nauttiminen ei tässä kohtaa tarkoita ryyppäämistä tai muuten asian lekkeriksi heittämistä, vaan tunteen kokemista: miltä tuntuu, kun on juuri pelannut Suomen kaikkien aikojen kovimman pelin. Ja sitten taas seuraavana aamuna käännetään katse kohti finaalia. Tämä asenne heijastui jokaisen pelaajan suusta Venäjä-ottelun jälkeen.

Vasta pelin jälkeen tuli esille yksi Leijonien loistava käytännön työkalu. Maailman kartta, mihin liimattiin Leijona-tarra kaikkien voitettujen maiden päälle, oli loistava esillä oleva esimerkki siitä, että näkyvissä oli samaan aikaan kaksi olennaista asiaa. Kaikki ottelut finaaliin saakka, eli visio oli kirkas jo heti aluksi. "Näissä kisoissa voitetaan myös finaali". Lisäksi kisojen edetessä jokainen pelaaja näki (ja muisti) koko ajan kaiken sen, mikä oli jo saavutettu. Konkreettisesti visuaalisena mallina!

Itse finaalihan oli leijonien taisteluhengen ruumillistuma. Ruotsin johtomaali ei muuttanut pelissä mitään, vaan vastustajaa haastettiin edelleen samalla tavalla. Granlundin loistelias (taas) haastaminen johti jäähyyn, jonka aikana Suomi tasoitti. Ja miten – sitten että joukkueen todellinen johtaja Mikko Koivu taistelee maassa maaten jalalla syötön, josta syntyi ottelun kääntänyt 1–1 maali.

Viimeinen erä oli vain näytöstä. Suomen johtaessa 3–1 tapahtui se, minkä olisi voinut tehdä jo monet kisat sitten: Suomi ei muuttanut pelissään mitään, vaan kävi päälle kuin herhiläiset, jatkaen samaa omaa loistavaa pelitapaansa.

Mestarit eivät ole niitä, joille ei koskaan tapahdu yhtään epäonnistumista. Näissäkin kisoissa Norja-ottelun ensimmäinen erä tuskin kuuluu Suomen parhaimpiin. Mestarit ovat niitä, jotka takaiskun tapahtuessa nousevat nopeimmin ylös ja jatkavat omilla vahvuuksillaan eteenpäin. Kuten Leijonat teki – uudestaan ja uudestaan.

6–1. Siitä kelpaa suomalaisten nauttia monet monet kerrat.
​

Julkaistu ensimmäisen kerran Novetoksen blogissa 28.2.2011

Maailma on taas muuttunut. Arabimaailman tapahtumat ovat pyöräyttäneet maailman erilaiseksi. Lauantain Hesarissa puhuttiin siitä, miten politiikan asiantuntijat muuttavat käsityksiään lähes päivittäin. Asiat, jotka ovat olleet pari viikkoa sitten mahdottomia, ovat yhtäkkiä tapahtuneet.

Koko maailma odottaa jännittyneenä sitä, mihin suuntaan muutokset maailman johtavat. Syntyykö diktatuurien tilalle toisia tai syttyykö sisällissotia? Vai voisiko demokratia ja ihmisarvojen kunnioittaminen sittenkin saada pysyvämpää jalansijaa tyrannien hallitsemista maista?

Näinä hetkinä nousee monesti mieleen kysymys, oppiiko ja kehittyykö ihmiskunta vai ei? Itselleni vastaus on aina ollut selvä: Oppii ja kehittyy. 500 vuotta sitten orjuus oli selvä ja hyväksyttävä asia. Naisten ihmisarvo on noussut selvästi, vaikka edelleenkin varmasti pidämme muutosta liian hitaana. Monet muutokset ovat jääneet saavuttamatta, mutta millä aikakaudella haluaisit oikeasti elää mieluummin? Jos otetaan koko ihmiskunta huomioon, eikä vain mahdollista kuninkaan roolia?

Omiin tunteisiini nykymaailman tapahtumat ovat osuneet paljon ja syvästi. Muistan vieläkin elävästi, kuinka Berliinin muurin murtuminen sai aikaan samanlaisen energialatauksen itselleni. Maailma muuttuu, kun tarpeeksi moni jaksaa siihen uskoa.

On suorastaan hämmentävää, kuinka nopeasti muut arabimaat seurasivat Tunisian aloittamaa tietä. Sellaisiahan me ihmiset olemme. Kun joku on tarpeeksi vahva esimerkki, muut seuraavat perässä. Uskallamme ylittää niitä rajoja, joiden ylittämisen emme vielä eilen uskoneet olevan mahdollista. Maailman yllätyksellisyyttä kuvaa se, että viimeinen sytyke muutokselle oli hedelmäkauppiaan puuttuva myyntilupa.

Vaikka lähi-idän tapahtumat herättävät pelon tunteita Gaddafin vaahdotessa verilöylystä, samalla asiassa on se puoli, että ihmiset ovat uskaltaneet nousta vastustamaan omaa pelkoaan.

Minun on vaikea edes kuvitella, miltä oikeasti tuntuisi elää tuollaisissa olosuhteissa. Kaikkine oman yhteiskunnan haasteinemme olemme kuitenkin onnistuneet luomaan Suomen, jossa tuonkaltaiset tilanteet ovat kaukaista utopiaa. Silti samat peruskysymykset omien uskomustemme (tai pelkojemme) voittamisesta ovat läsnä myös arkisemmassa elämässämme:
​

• Mitä me pidämme mahdottomana tänään, mutta emme enää kahden viikon päästä?
• Mikä voisi omassa elämässäni olla se pieni sytyke, jonka jälkeen oman elämäni muutosta ei voisi enää pysäyttää?
• Mikä muutos on sellainen, jonka haluaisinkin etenevän niin paljon, että paluuta entiseen ei enää ole?
• Kenen rohkean ihmisen ajatuksia ja toimintaa minun olisi jo aika seurata jo nyt, vaikka se tuntuisikin vaikealta?
• Mitä hyvää maailmassa on tänäkin päivänä tapahtumassa, josta voisin oppia jotakin? Ja jota voisin omalla tavallani jatkaa ja viedä eteenpäin?

Jos jokainen meistä voisi saada ja ottaa tyrannien vastustajista pienen rohkeuden siemenen omaan elämäänsä, olemme jo silloin tehneet maailmastamme taas yhden askeleen verran paremman paikan elää.
​

Julkaistu ensimmäisen kerran Novetoksen blogissa 1.10.2010

​Nyt jo yli kuukauden maailma on saanut seurata sydän kurkussa, miten chileläisten kaivosmiesten pelastaminen louhoksen uumenista tapahtuu. 

Tragediahan on inhimillisesti ajatellen valtava. Voi vain kuvitella kaivosmiesten mietteitä ja tuskaa silloin, kun etsinnät olivat vielä kesken. Etsintäporan ilmestyminen on varmasti ollut puolestaan tunnereaktiona valtava, onneksi iloiseen suuntaan. Omaiset kokevat varmasti elämänsä tuskaisimmat viikot juuri nyt. Heillä on vielä se haaste, että he eivät edes voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Lisäksi vielä on koko maailman tuska pelkästään asiaa miettiessä. Itselläni ainakin nousee pala kurkkuun lähes joka kerta jo pelkästään kaivosmiesten kohtalosta kertovista uutisista.

Mitä kertookaan ihmismielestä se, että löytymisen jälkeen ensimmäisenä kaivosmiehet kajauttivat tuleville pelastajilleen Chilen kansallislaulun. Toisenkinlaiset reaktiot olisivat mahdollisia. Ei olisi mahdotonta, että he olisivat syyttäneet kaivoksen omistajia liian vaarallisesta ympäristöstä. Mutta kriisitilanteessa ihminen kuitenkin osaa olla kiitollinen.

Yhdestä asiasta voisin lyödä vetoa. Mitä tapahtuu silloin, kun pelastusoperaatio toivottavasti onnistuu? Ensimmäiseksi tietysti läheiset saavat oman hetkensä rakkaittensa luona. Mutta media on paikalla ja välittömästi alkaa loputon kommenttien pyytäminen? Miltä alhaalla tuntui? Miten jaksoitte? Mistä saitte voimaa selvitä? Oliko teillä riitoja? Miten selvititte ne? Mitä ajattelitte? Miltä tuntui nähdä ensimmäisen kerran päivänvalo?

Mikäli operaatio sujuu aikataulun mukaan, uusimmat toiveet ovat päivittäneet pelastamisyrityksen tapahtuvaksi jo ennen 15.10. Alun perin arvio oli ”kotiin jouluksi”, joten paljon on edistytty. Niinpä tällä aikataululla kestää parhaimmillaan vain pari viikkoa kun on vastausten vuoro. Sen jälkeen joulua ennen on tehty ensimmäiset TV-haastattelut ja aikakausilehtihaastatteluja on ilmestynyt jo useita. Ensi syksyn kirjamarkkinnoilla on jo suomeksi käännetty versio ensimmäisestä kirjasta, missä kaivoksessa olleet kertovat mietteistään. Niihin käytetään mm. niitä päiväkirjamerkintöjä, missä tälläkin hetkellä joku kaivosmiehistä toteaa itselleen: Jos vain joskus saan nähdä rakkaan perheeni, en enää koskaan tiuski heille mistään.

Yhden vastauksen tiedän blogi-otsikon kysymykseen jo etukäteen. Kaikki selvinneet tulevat sanomaan: Selvisin kaivoksesta sillä voimalla, että ajattelin, että mitä tekisin kun näkisin ensimmäisen kerran rakkaani. Mitä heille sanoisin? Joku saattaa miettiä arkisempiakin asioita, on se sitten puutarhanhoitoa tai ensimmäinen kylmä olut moneen kuukauteen. Tai ehkä chileläiset nauttivat pikemminkin erinomaista punaviiniään. Mistä tahansa kukin haaveileekaan, varmaan on se, että näitä haaveita on. Tilanteessa jossa ihminen miettii pelastautumistaan, on varmaa se, että kaikki asiat mitä haluaa vielä elämässään tehdä tulee käytyä läpi. Kuva niistä asioista on voimakas ja ainoa todellinen voimanlähde siihen, että he jaksavat päivästä toiseen tehdä sen raskaan omaan osuutensa työstä, joka heidän on määrätietoisesti tehtävä pelastautuakseen. Vessojen hoito ja kivien kantelu ei ole kaikkien mielipuuhaa edes maanpäällä, kaivosmiehet ovat jatkaneet sitä jo kuukausia maan alla.

Kirkas visio on se voima, joka auttaa selviämään ihmistä kamalissa kriiseissä. Se antaa voimaa ja merkityksen sille kaikelle, mitä kaivosmiehet joutuvat kestämään. Voisiko sama voima auttaa meitä kaikkia arjen elämässä, jossa vastoinkäymiset ovat meille kaikille paljon paljon pienempiä?
​

Julkaistu ensimmäisen kerran blogissa 26.5.2007
 
Huomenna on hieno päivä. Illalla pääsen tuomitsemaan Honka-HJK ottelun Tapiolassa. Se on 100. liigaotteluni.
 
Iltalenkki on tehty ja suihkussa käyty. Juoksen aina keskuspuistossa saman lenkin edellisenä iltana ennen peliä ja käyn venyttelemässä Ruskeasuon nurmikentällä omassa rauhassa. Kaikki tutut rituaalit on taas tehty.
 
Silti jokin on nyt erilailla kuin tavallisessa pelissä. Kihelmöivä jännitys on kasvanut jo muutaman päivän. Asiaan on vaikuttanut se, että yhä useammat ystävät ja tuomarit ovat soitelleet ja kyselleet fiiliksiä. Ei tällaisia sadan ottelun rajojen saavuttamisia kuitenkaan ihan joka päivä tapahdu edes koko liigatuomareiden porukassa.
 
En ole pitkään aikaan kirjannutkaan ajatuksiani ennen peliä. Olen aina satsannut henkiseen valmistautumiseen ja valmentautumiseen. Olen luonut omat valmistautumiskaavani, jotka ovat jo vuosien aikana toimineet. Olen jo pitkään tiennyt, mitä minun pitää itse tehdä ja miten valmistautua, jotta olen siinä fiiliksessä, missä kuuluu kun peli alkaa. Siksipä olen näinä viimeisinä vuosien aikana tosiaankin osannut myös nauttia näistä peleistä, joihin olen saanut kunnian päästä erotuomariksi.
 
Nyt kuitenkin huomasin illalla, että ajatukset pörräävät sekä menneessä että itse pelissä. Valmennustyössäni monesti neuvon tällaisissa tilanteissa kirjaamaan ajatuksia ylös ja jäsentämään ajatuksia tietoisesti, etteivät ne ainakaan jää häiritsemään itse peliä. Lisäksi niin saattaa myös löytää uusia ideoita.

Olen kyllä tosissaan täynnä lintsijännitystä. Sitä samaa, mitä pienet lapset kokevat tietäessään, että huomenna mennään Lintsille. Toisaalta haluaisi jo, että peli jo alkaisi, olisi kiva jo päästä hommiin. Toisaalta tämä odotuskin on aika mukavaa ja haluaisi senkin jatkuvan mahdollisimman pitkään. Ensi viikollahan alkaa taas jo arki ja juhlat on ohi, nyt niistä voi vielä olla innostunut.
 
Itse pelikin on tosi mielenkiintoinen. Liigan nettisivuilta voi lukea Banan ajatuksia: ”Hongan valmentaja Mika Lehkosuo edusti HJK:ta käytännössä koko ikänsä. Hän myöntää suoraan ottelun olevan erityinen.
- Kyllä minä sen myönnän, että aina kihelmöi tuplaten enemmän kuin muut pelit. Se on selvää, Lehkosuo sanoo.”
 
Itse olen samaa mieltä. Totta kai näissä paikallisotteluissa on pieni ylimääräinen lataus. Tai ainakin mahdollisuus siihen. Tosin erotuomarin näkökulmasta se ei itse pelissä välttämättä näy mitenkään. Useinhan on niin, että mitä tärkeämpi peli on, sitä helpompaa se onkin lopulta tuomarille, koska kaikki pelaajat keskittyvät sataprosenttisesti peliin eikä tuomariin. Mutta mahdollista on aina sekin, että lataus purkautuukin yhdessä tilanteessa sellaiseksi, joka muuttaa pelin luonteen heti toisenlaiseksi.
 
Hyvä jengi tuo aina itsellekin lisäfiilistä. Huomiseen peliin sain valita joukkueeni poikkeuksellisesti itse. Avustavina ovat samat miehet, joiden kanssa ensimmäiset yhteiset pelit olivat jo 1990-luvun alussa. Simojoen Pekka oikeastaan varmisti samoihin aikoihin sen, että valitsin erotuomariuran pelaamisen sijaan, kun viimeisessä oikeassa sarjaottelussani pelaajana Pekka ei päästänyt minua kentälle, kun nimeäni ei löytynyt ottelupöytäkirjasta.
 
Silloin totesin, että eiköhän ole aika ruveta tuomitsemaan, kun tuomarit eivät edes päästä kentälle enää. Poikselän Miikkaan taas puolestaan tutustuin jo silloin kuin aloitin tuomarina. Tosin silloin valmensin häntä Malmin Palloseurassa. Nelosena on huomenna Antti Munukka, Suomen lupaavimpia erotuomareita, joka tuomitsee ensimmäisen liigaottelunsa 8.6. ottelussa FC Lahti - VPS, samassa pelissä Lahden Stadionilla samoina päivinä kesäkuuta, missä oli minun ensimmäinen liigaotteluni vuonna 1999. Miikan ja Pekan valitsin myös avustaviksi ensimmäiseen liigaotteluuni 1999 ja he ovat olleet mukana varmaan n. 40 näistä sadasta pelistä. Kaikki sarjat mukaan lukien yhteisiä pelejä on varmaan jo yli 100.
 
Sekin tuo lisää fiilistä ja varmuutta. Tämän porukan kanssa kaikki tietää tasan tarkkaan, mitä toinen tarkoittaa. Lisäksi pitkää yhteistä tietä on ihana nauttia yhdessä. Huominen on hieno päivä.
 
En ole oikeastaan koskaan odottanut tätä peliä ja sadan ottelun rajan saavuttamista. Olen pitänyt sitä niin itsestään selvänä, ettei se ole ollut mielessäni edes kovin suuri saavutus. SPL:n uutiskirje viime viikolla kuitenkin havahdutti minutkin tajuamaan, että vain 32 tuomaria on Suomen jalkapallohistoriassa saavuttanut saman rajapyykin. Heistäkin aika moni juuri tuon tasan sata ottelua, ja itse aion kyllä jatkaa vielä pitkään sadannen ottelun jälkeenkin.
 
Soitin tänään H-L Tuomiselle ja Ahon Pondelle sekä kävin moikkaamassa Munukan Ranea hänen sporttikaupassaan. Oli mukava kiittää heitä heidän antamistaan neuvoista ja ajastaan, kun he urani alkuaikoina tukivat, neuvoivat ja antoivat kritiikkiä, silloin kun oli aihetta.  Kaikki pelit eivät ole olleet helppoja. Yksi muistorikkaimmista oli Pirkkolan nurmella käyty Nelosen ottelu MauPa - FC Kirkkonummi syyskuussa 1990. Noin 25 minuuttia oli pelattu ja viidessä minuutissa jouduin poistamaan kolme MauPan pelaajaa kentältä. Se oli ensimmäinen otteluni, jossa todella sain kokea, mitä tuomarina oleminen on kun mitkään tavalliset keinot ei tunnu tehoavan.
 
Samat kolme oppi-isääni vein syömään syksyllä 1999, kun ensimmäinen liigakauteni oli ohi. Nyt heidän tänään heidän kaikkien oli hirveän vaikea myöntää, että he olisivat niin paljon auttaneet minua. ”Itsehän sinä olet sen työn tehnyt”… Miksihän Suomessa ei oikein osata myöntää kuinka paljon merkitystä toisten ihmisten avulla, neuvoilla ja näkökulmilla on? Minusta ei ainakaan koskaan olisi tullut niin hyvää erotuomaria ainakaan niin nopeasti ilman tuon porukan neuvoja.
 
Tänään olen oikeastaan miettinyt koko 21-vuotista erotuomarihistoriaani. Ensin mukavia junnupelejä ja Hesa-cupin fiilistä, sitten pikkuhiljaa nousua Suomen huipulle ja sen matkan aikana tapahtuneita kommelluksia. Samalla olen tajunnut, että kylläpä tämä matka tosiaan onkin ollut aika pitkä. Ja voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä siitä, että pääsen tähän harvalukuiseen joukkoon huomenna. Tietäen, että yksikään edellisistä peleistä ei enää auta, kun pilli soi huomenna ja tulevissa peleissä.
 
Huomenna aion onnistua sen kunnian mukaisesti ja saada tästäkin pelistä hienon urheilutapahtuman, jossa joukkueet saavat taistella taitojensa ylärajoilla. Nyt nukkumaan ja näkemään unia onnistuneesta pelistä, sitten aamulenkin kautta fiilistelyvaiheeseen ja lopulta 18.30 Tapiolassa se alkaa.
​

Julkaistu ensimmäisen kerran blogissa 2007

​Minulta kysytään usein, voiko urheilusta oikeasti oppia jotakin yrityselämään? Vastaan usein, että voi, vaikka yrityselämässä toimivatkin erilaiset ryhmädynaamikan lait, kuin 22 adrenaliinin täyttämän jääkiekkoilijan välillä.

Yksi tärkeimmistä opeista on se, että urheilumaailmassa palautteen antaminen ja vastaanottaminen kuuluvat jokapäiväiseen toimintaan hyvin sisäänleivottuna. Jokainen suoritus, jokainen syöttö, jokainen askel pitää tehdä kunnolla. Niitä hiotaan ja niistä annetaan palautetta harjoitus harjoituksen ja peli pelin jälkeen.

Enemmän on kuitenkin opittavaa menestyjien tavasta suhtautua itseensä ja lajiinsa. Erilaisten kisojen jälkeen voidaan aina miettiä, miksi kävikään näin. Miksi toiset ylittivät itsensä ja miksi jotkut suosikit epäonnistuivat? 

Eri lajien vertailu on turhaa, mutta kaksi menestystarinaa synnytti viime vuonna eniten keskustelua. 

Ensimmäinen tarina ei ole ollenkaan urheilutarina, vaan Lordin tarina Euroviisujen voittamisesta. He uskalsivat toimia omalla tavallaan, rikkoa rajoja ja pitää kiinni omista periaatteistaan. Myös uskomattoman voiton jälkeen he pitivät linjansa. Esimerkiksi naamioiden pitäminen järkähtämättömästi loi niin suuren uskon tyylin oikeutuksesta myös koko kansaan, että jopa iltapäivälehdet menivät polvilleen. Itse en muista yhtäkään vastaavaa tapausta, että nettivetoomus saa iltapäivälehden pyytämään anteeksi omia toimintatapojaan. Aikamoinen saavutus.
​

Urheilupuolella Suomen curling-joukkue Markku Uusipaavalniemen johdattamana synnytti kokonaan uuden ilmiön. Curling-hallien puhelimet soivat tiivisti kisojen aikana, kapteeni itse synnytti erilaisen tarinan menestyjästä ja sankarista päätyen niin Hesarin sunnuntaisivuille kuin sähköpostivitsien moniin versioihin. Koko curling tuli pienestä sivulajista kaikkien tietoon, yhdeksi katsotuimmaksi TV-lajiksi. Sitä tietysti auttoi Voitto Liukkosen unohtumaton selostustapa "heitto oli hellä kuin rakastajan kosketus" -kommentteineen.

Menestystarinoiden reseptejä on monia. Curling-joukkueen menestystarina koko lajin tulevaisuuden kannalta oli juuri sellainen tuhkimotarina, josta monet yrityksetkin haaveilevat. Mutta mistä löytyisivät ne ihmekeinot, jolla menestyksen läpimurto tehtäisiin juuri meillä?

Oikeat eväät ovat varmasti jokaisen yrityksen itse keksittävä. Mutta menestystarinoita kannattaa joka tapauksessa käyttää välineenä uusien menestystarinoiden synnyttämisessä. Niinhän nykyään yhä useammin tehdäänkin. Yhä useammin yrityksissä osataan menestyvien tiimien tai yksiköiden esimerkkiä käyttää tarinoina mahdolliseen menestykseen pääsemiseksi myös muissa yksiköissä.
​
Mutta miksi me niin kaipaamme menestystarinoita siihen, että into syttyy muihinkin? 
Muutamia vuosia sitten julkaistiin Marilyn Kingin tutkimus olympiavoittajien ominaisuuksista ja siitä, mikä yhdistää olympiavoittajia – kaikkia niitä, jotka ovat urheilussa päässeet huipulle. King tunnisti kolme aluetta.