Olin lavatanssipaikan avajaisissa. Kenkiä vaihtaessani viereen istahti Hesarin toimittaja, joka ei ollut itse koskaan käynyt tanssimassa. Oli mielenkiintoista yrittää raottaa tanssin viehätysvoimaa ihmiselle, jolle perusasioista lähtien kaikki oli täysin uutta. Hetken jutustelun jälkeen hän kysyi: ”Miksi tanssiminen jonkun kanssa on superhienoa ja toisen kanssa vain ihan kivaa?”

Tanssitaito vaikuttaa varmasti. Yleensä samantasoiset tanssijat kokevat vaivattomimmin fiiliksen, että tanssi on molemmille yhtä haastavaa ja hauskaa. Toki erinomaisia, hauskoja tansseja voi veivata vaikka aloittelijan kanssa, jos kumpikin osaa heittäytyä tanssiin. Ehkä naurahdetaan itselle ja yhdessä tuotetuille ”ei-ihan-oppikirjan-mukaan” menneille askelkuvioille. Näistä tulee parhaimmillaan hauskoja variaatioita. Kun kumpikin osaa olla tarpeeksi rento eikä pyri liikaa virheettömyyteen, saattaa tuloksena olla juuri se täydellinen tanssi – vaikkapa hauskanpidon näkökulmasta.

Tanssitaidon ja hauskuuden lisäksi vaikuttaa tietysti tanssikemia. Parin on jaettava samankaltainen käsitys siitä, mikä tanssissa on tärkeintä eli minkä musiikin osan mukaan musiikkia pääsääntöisesti tulkitaan – vaikkapa tangossa vahva peruskomppi tai melodian mukainen pehmeämpi osuus. Pitää löytyä myös yhteinen sävel siihen, onko tämän tanssin ”juju” olla hauska, intohimoinen, herkkä tai vaikkapa voimakas.

Tanssissa tapahtuva keskinäinen kommunikaatio vaikuttaa aina, miten vienti ja seuraaminen vuorovaikuttavat – näin pari luo yhteisen tilan, asennon ja kontaktin. Tähän vaikuttaa, miten selkeästi kumpikin osapuoli kuuntelee toisen viestejä ja hänen reaktioitaan omiin viesteihin.

Tanssi on siis jatkuvaa, joka hetki tapahtuvaa viestien lähettämistä ja kommunikointia parin kesken. Vaikka kumpikin hoitaa omaa osuuttaan tanssista, yhteistä tanssista syntyy vasta, kun yhteispeli toimii. Mies kuulostelee, miten nainen seuraa ja sen perusteella vie niin, että tanssi on naiselle antoisaa. Tämä ei siis tarkoita pelkkää helppoutta ja yksinkertaisuutta. Miehen tehtävä on luoda tila, jossa nainen uskaltaa heittäytyä tanssin ja musiikin täysipainoiseen tulkintaan, naisella on mahdollisuus tanssia omien taitojensa ylärajoilla. Nainen puolestaan reagoi miehen vientiin, suuntaa antaviin signaaleihin, sovittaa askelensa niihin ja parhaimmillaan luo niiden puitteissa upeita omia tulkintoja.

Parhaimmillaan lavatanssi on muutaman minuutin pituinen täydellinen flow-tila, jossa (ympärillä tanssivia pareja lukuunottamatta) muu maailma unohtuu. Kun omat taidot pääsevät käyttöön ylärajojaan myöten, keskittyminen on täydellistä. Parhaimmillaan saamme yhdessä aikaan hetken, jossa kumpikin kokee tanssin upeana. Juuri nämä tanssit jäävät mieleen.

Mitä tekemistä tanssilla on sitten johtamisen kanssa? Sukupuoliroolit eivät ole samanlaiset, meillä ei ole onneksi enää pitkään aikaan ollut vain miesjohtajia. Mutta jos verrataan tanssia ja johtamista tanssin sukupuolirooleihin liittyvien tehtävien kautta, tuleekin esille paljon yhteistä. Miehen tehtävä on saada nainen loistamaan niin paljon kuin mahdollista. Antaa hänelle mahdollisuus tuntea osaavansa kaiken, mihin mies häntä vie ja tilaa sekä tukea tehdä oma osuutensa mahdollisimman hyvin.

Tanssissa on myös esittävä ja esteettinen puolensa, se miltä tanssi näyttää ulospäin. Parhaimmillaan mies antaa naiselle mahdollisuuden näyttää upealta tanssijalta. Tanssiopettajaguru Tommi Koivula totesi kerran, että parhaimmillaan mies näyttää todella hyvältä viejältä, vaikka itse asiassa hän ”vain” antaa naiselle vapauden toteuttaa itseään.

Vaihtamalla sanan ”mies” tilalle sanan valmentaja ja sanan ”nainen” tilalle työntekijä/kollega/valmennettava voit pohtia kuinka paljon nämä samat asiat toteutuvat valmentavassa johtamisessa?

Valmentavassa johtamisessa valmentaja vie valmennettavaa koko ajan kohti parempaa osaamista ja vaikeampia suorituksia. Hän kuuntelee koko ajan valmennettavan kykyä tehdä asioita ja kehittyä. Jos joku kuvio tuntuu liian vaikealta, pitää hetkeksi palata vähän helpompiin askeleisiin. Ja jos taas vaikeammatkin liikkeet menevät helposti, voi keskittyä vielä enemmän musiikin tulkintaan ja tanssin tarkoituksen esille tuomiseen.

Vaihda sanat ja päätä itse.

Omasta mielestäni on hienoa sekä tanssia, valmentaa että johtaa näiden teemojen mukaisesti. Ja mielummin superhienosti kuin vain ihan kivasti.
Lue myös toimittajan tekemä juttu täältä.
​

Moni yritys toivoo muutosta johtamiskulttuuriin. Miksi niin harva onnistuu?

”Kulttuuri syö strategian aamupalaksi”, yrityskulttuurin ja strategian tutkijat sanovat. Jos tähtäimessä on johtamiskulttuuri, on panoksetkin kohdistettava johtamiskulttuuriin, ei strategian hiomiseen.

Tekojen ja taitojen rinnalla, eikä vain rinnalla vaan jopa edellä, ovat johtajan arvot, uskomukset, oletukset, ihmiskäsitys ja itsetuntemus. Jos halutaan muuttaa johtamiskulttuuria, on haluttava kehittää kaikkia näitä osa-alueita.​
​

Julkaistu ensimmäisen kerran Novetoksen blogissa 18.5.2011

Suomen jääkiekkojoukkue teki sunnuntaina historiaa. Toki tämä oli jo toinen kerta, mutta jotakin erityislaatuista tässä mestaruudessa oli. Suomi oli monessa ottelussa häviöllä, mutta sieltä se nousu kuitenkin tuli uudestaan ja uudestaan. Ja senpä takia tapahtui ensimmäistä kertaa se, että Suomi tiukassa ja tärkeässä ottelussa tuli takaa tappion jälkeen Ruotsia vastaan voittoon.

Miksi voitto tuli juuri nyt? Miksei taas käynyt niin kuin monesti aikaisemminkin? Venäjä-ottelun jälkeen ei matkaa tietenkään ollut enää kuin yksi ottelu, mutta sen pelin jälkeen Suomen voiton puolesta olisi voinut lyödä vaikka kuinka paljon. Ensinnäkin tietysti Suomen peli oli varmaan MM-kisahistorian paras peli Suomelta. Kaikki oli tasapainoista, jokainen pelaa täytti oman roolinsa ja ennen kaikkea: Jokainen pelaaja pelasi omilla vahvuuksillaan, keskittyi siihen, eikä lähtenyt sooloilemaan mitään muuta. Ja pisteenä i:n päälle pieni ihme: Mikael Granlundin huikea maali, jonka muistavat loppuelämänsä kaikki sen nähneet.

Tärkein takuu Suomen voitosta saatiin pelaajien kommenteista, joista huokui kaksi olennaista asiaa:

1. Kukaan pelaajista ei sanonut menevänsä finaaliin vain yrittämään parastaan. Vaikka toimittajat yrittivät tunkea ajatuksia "Eikö mitali olekin hieno saavutus?" pelaajien suuhun, kaikki näkemäni haastateltavat vastasivat yksitoikkoisen selvästi. Me olemme menossa voittamaan MM-finaalia, ja yksi ottelu on jäljellä. Tavoite oli selvä, sitä kohti mennään.
2. Pelaajat osasivat nauttia voitostaan Venäjää vastaan. Se kertoo hyvin siitä, että he tunsivat oman psyykkisen tilanteensa. Vaikka finaali olikin edessä, myös jokaisesta välitavoitteesta pitää osata nauttia oikean pituinen hetki. Raskaan pelin jälkeen ei ole oikea hetki miettiä finaalia, vaan nauttia kovan työn jälkeen hienosta voitosta. Ja nauttiminen ei tässä kohtaa tarkoita ryyppäämistä tai muuten asian lekkeriksi heittämistä, vaan tunteen kokemista: miltä tuntuu, kun on juuri pelannut Suomen kaikkien aikojen kovimman pelin. Ja sitten taas seuraavana aamuna käännetään katse kohti finaalia. Tämä asenne heijastui jokaisen pelaajan suusta Venäjä-ottelun jälkeen.

Vasta pelin jälkeen tuli esille yksi Leijonien loistava käytännön työkalu. Maailman kartta, mihin liimattiin Leijona-tarra kaikkien voitettujen maiden päälle, oli loistava esillä oleva esimerkki siitä, että näkyvissä oli samaan aikaan kaksi olennaista asiaa. Kaikki ottelut finaaliin saakka, eli visio oli kirkas jo heti aluksi. "Näissä kisoissa voitetaan myös finaali". Lisäksi kisojen edetessä jokainen pelaaja näki (ja muisti) koko ajan kaiken sen, mikä oli jo saavutettu. Konkreettisesti visuaalisena mallina!

Itse finaalihan oli leijonien taisteluhengen ruumillistuma. Ruotsin johtomaali ei muuttanut pelissä mitään, vaan vastustajaa haastettiin edelleen samalla tavalla. Granlundin loistelias (taas) haastaminen johti jäähyyn, jonka aikana Suomi tasoitti. Ja miten – sitten että joukkueen todellinen johtaja Mikko Koivu taistelee maassa maaten jalalla syötön, josta syntyi ottelun kääntänyt 1–1 maali.

Viimeinen erä oli vain näytöstä. Suomen johtaessa 3–1 tapahtui se, minkä olisi voinut tehdä jo monet kisat sitten: Suomi ei muuttanut pelissään mitään, vaan kävi päälle kuin herhiläiset, jatkaen samaa omaa loistavaa pelitapaansa.

Mestarit eivät ole niitä, joille ei koskaan tapahdu yhtään epäonnistumista. Näissäkin kisoissa Norja-ottelun ensimmäinen erä tuskin kuuluu Suomen parhaimpiin. Mestarit ovat niitä, jotka takaiskun tapahtuessa nousevat nopeimmin ylös ja jatkavat omilla vahvuuksillaan eteenpäin. Kuten Leijonat teki – uudestaan ja uudestaan.

6–1. Siitä kelpaa suomalaisten nauttia monet monet kerrat.
​

Maailma on taas muuttunut. Arabimaailman tapahtumat ovat pyöräyttäneet maailman erilaiseksi. Lauantain Hesarissa puhuttiin siitä, miten politiikan asiantuntijat muuttavat käsityksiään lähes päivittäin. Asiat, jotka ovat olleet pari viikkoa sitten mahdottomia, ovat yhtäkkiä tapahtuneet.

Koko maailma odottaa jännittyneenä sitä, mihin suuntaan muutokset maailman johtavat. Syntyykö diktatuurien tilalle toisia tai syttyykö sisällissotia? Vai voisiko demokratia ja ihmisarvojen kunnioittaminen sittenkin saada pysyvämpää jalansijaa tyrannien hallitsemista maista?

Näinä hetkinä nousee monesti mieleen kysymys, oppiiko ja kehittyykö ihmiskunta vai ei? Itselleni vastaus on aina ollut selvä: Oppii ja kehittyy. 500 vuotta sitten orjuus oli selvä ja hyväksyttävä asia. Naisten ihmisarvo on noussut selvästi, vaikka edelleenkin varmasti pidämme muutosta liian hitaana. Monet muutokset ovat jääneet saavuttamatta, mutta millä aikakaudella haluaisit oikeasti elää mieluummin? Jos otetaan koko ihmiskunta huomioon, eikä vain mahdollista kuninkaan roolia?

Omiin tunteisiini nykymaailman tapahtumat ovat osuneet paljon ja syvästi. Muistan vieläkin elävästi, kuinka Berliinin muurin murtuminen sai aikaan samanlaisen energialatauksen itselleni. Maailma muuttuu, kun tarpeeksi moni jaksaa siihen uskoa.

On suorastaan hämmentävää, kuinka nopeasti muut arabimaat seurasivat Tunisian aloittamaa tietä. Sellaisiahan me ihmiset olemme. Kun joku on tarpeeksi vahva esimerkki, muut seuraavat perässä. Uskallamme ylittää niitä rajoja, joiden ylittämisen emme vielä eilen uskoneet olevan mahdollista. Maailman yllätyksellisyyttä kuvaa se, että viimeinen sytyke muutokselle oli hedelmäkauppiaan puuttuva myyntilupa.

Vaikka lähi-idän tapahtumat herättävät pelon tunteita Gaddafin vaahdotessa verilöylystä, samalla asiassa on se puoli, että ihmiset ovat uskaltaneet nousta vastustamaan omaa pelkoaan.

Minun on vaikea edes kuvitella, miltä oikeasti tuntuisi elää tuollaisissa olosuhteissa. Kaikkine oman yhteiskunnan haasteinemme olemme kuitenkin onnistuneet luomaan Suomen, jossa tuonkaltaiset tilanteet ovat kaukaista utopiaa. Silti samat peruskysymykset omien uskomustemme (tai pelkojemme) voittamisesta ovat läsnä myös arkisemmassa elämässämme:
​

• Mitä me pidämme mahdottomana tänään, mutta emme enää kahden viikon päästä?
• Mikä voisi omassa elämässäni olla se pieni sytyke, jonka jälkeen oman elämäni muutosta ei voisi enää pysäyttää?
• Mikä muutos on sellainen, jonka haluaisinkin etenevän niin paljon, että paluuta entiseen ei enää ole?
• Kenen rohkean ihmisen ajatuksia ja toimintaa minun olisi jo aika seurata jo nyt, vaikka se tuntuisikin vaikealta?
• Mitä hyvää maailmassa on tänäkin päivänä tapahtumassa, josta voisin oppia jotakin? Ja jota voisin omalla tavallani jatkaa ja viedä eteenpäin?

Jos jokainen meistä voisi saada ja ottaa tyrannien vastustajista pienen rohkeuden siemenen omaan elämäänsä, olemme jo silloin tehneet maailmastamme taas yhden askeleen verran paremman paikan elää.
​