​Nyt jo yli kuukauden maailma on saanut seurata sydän kurkussa, miten chileläisten kaivosmiesten pelastaminen louhoksen uumenista tapahtuu. 

Tragediahan on inhimillisesti ajatellen valtava. Voi vain kuvitella kaivosmiesten mietteitä ja tuskaa silloin, kun etsinnät olivat vielä kesken. Etsintäporan ilmestyminen on varmasti ollut puolestaan tunnereaktiona valtava, onneksi iloiseen suuntaan. Omaiset kokevat varmasti elämänsä tuskaisimmat viikot juuri nyt. Heillä on vielä se haaste, että he eivät edes voi vaikuttaa tilanteeseen mitenkään. Lisäksi vielä on koko maailman tuska pelkästään asiaa miettiessä. Itselläni ainakin nousee pala kurkkuun lähes joka kerta jo pelkästään kaivosmiesten kohtalosta kertovista uutisista.

Mitä kertookaan ihmismielestä se, että löytymisen jälkeen ensimmäisenä kaivosmiehet kajauttivat tuleville pelastajilleen Chilen kansallislaulun. Toisenkinlaiset reaktiot olisivat mahdollisia. Ei olisi mahdotonta, että he olisivat syyttäneet kaivoksen omistajia liian vaarallisesta ympäristöstä. Mutta kriisitilanteessa ihminen kuitenkin osaa olla kiitollinen.

Yhdestä asiasta voisin lyödä vetoa. Mitä tapahtuu silloin, kun pelastusoperaatio toivottavasti onnistuu? Ensimmäiseksi tietysti läheiset saavat oman hetkensä rakkaittensa luona. Mutta media on paikalla ja välittömästi alkaa loputon kommenttien pyytäminen? Miltä alhaalla tuntui? Miten jaksoitte? Mistä saitte voimaa selvitä? Oliko teillä riitoja? Miten selvititte ne? Mitä ajattelitte? Miltä tuntui nähdä ensimmäisen kerran päivänvalo?

Mikäli operaatio sujuu aikataulun mukaan, uusimmat toiveet ovat päivittäneet pelastamisyrityksen tapahtuvaksi jo ennen 15.10. Alun perin arvio oli ”kotiin jouluksi”, joten paljon on edistytty. Niinpä tällä aikataululla kestää parhaimmillaan vain pari viikkoa kun on vastausten vuoro. Sen jälkeen joulua ennen on tehty ensimmäiset TV-haastattelut ja aikakausilehtihaastatteluja on ilmestynyt jo useita. Ensi syksyn kirjamarkkinnoilla on jo suomeksi käännetty versio ensimmäisestä kirjasta, missä kaivoksessa olleet kertovat mietteistään. Niihin käytetään mm. niitä päiväkirjamerkintöjä, missä tälläkin hetkellä joku kaivosmiehistä toteaa itselleen: Jos vain joskus saan nähdä rakkaan perheeni, en enää koskaan tiuski heille mistään.

Yhden vastauksen tiedän blogi-otsikon kysymykseen jo etukäteen. Kaikki selvinneet tulevat sanomaan: Selvisin kaivoksesta sillä voimalla, että ajattelin, että mitä tekisin kun näkisin ensimmäisen kerran rakkaani. Mitä heille sanoisin? Joku saattaa miettiä arkisempiakin asioita, on se sitten puutarhanhoitoa tai ensimmäinen kylmä olut moneen kuukauteen. Tai ehkä chileläiset nauttivat pikemminkin erinomaista punaviiniään. Mistä tahansa kukin haaveileekaan, varmaan on se, että näitä haaveita on. Tilanteessa jossa ihminen miettii pelastautumistaan, on varmaa se, että kaikki asiat mitä haluaa vielä elämässään tehdä tulee käytyä läpi. Kuva niistä asioista on voimakas ja ainoa todellinen voimanlähde siihen, että he jaksavat päivästä toiseen tehdä sen raskaan omaan osuutensa työstä, joka heidän on määrätietoisesti tehtävä pelastautuakseen. Vessojen hoito ja kivien kantelu ei ole kaikkien mielipuuhaa edes maanpäällä, kaivosmiehet ovat jatkaneet sitä jo kuukausia maan alla.

Kirkas visio on se voima, joka auttaa selviämään ihmistä kamalissa kriiseissä. Se antaa voimaa ja merkityksen sille kaikelle, mitä kaivosmiehet joutuvat kestämään. Voisiko sama voima auttaa meitä kaikkia arjen elämässä, jossa vastoinkäymiset ovat meille kaikille paljon paljon pienempiä?
​

Huomenna on hieno päivä. Illalla pääsen tuomitsemaan Honka-HJK ottelun Tapiolassa. Se on 100. liigaotteluni.
 
Iltalenkki on tehty ja suihkussa käyty. Juoksen aina keskuspuistossa saman lenkin edellisenä iltana ennen peliä ja käyn venyttelemässä Ruskeasuon nurmikentällä omassa rauhassa. Kaikki tutut rituaalit on taas tehty.
 
Silti jokin on nyt erilailla kuin tavallisessa pelissä. Kihelmöivä jännitys on kasvanut jo muutaman päivän. Asiaan on vaikuttanut se, että yhä useammat ystävät ja tuomarit ovat soitelleet ja kyselleet fiiliksiä. Ei tällaisia sadan ottelun rajojen saavuttamisia kuitenkaan ihan joka päivä tapahdu edes koko liigatuomareiden porukassa.
 
En ole pitkään aikaan kirjannutkaan ajatuksiani ennen peliä. Olen aina satsannut henkiseen valmistautumiseen ja valmentautumiseen. Olen luonut omat valmistautumiskaavani, jotka ovat jo vuosien aikana toimineet. Olen jo pitkään tiennyt, mitä minun pitää itse tehdä ja miten valmistautua, jotta olen siinä fiiliksessä, missä kuuluu kun peli alkaa. Siksipä olen näinä viimeisinä vuosien aikana tosiaankin osannut myös nauttia näistä peleistä, joihin olen saanut kunnian päästä erotuomariksi.
 
Nyt kuitenkin huomasin illalla, että ajatukset pörräävät sekä menneessä että itse pelissä. Valmennustyössäni monesti neuvon tällaisissa tilanteissa kirjaamaan ajatuksia ylös ja jäsentämään ajatuksia tietoisesti, etteivät ne ainakaan jää häiritsemään itse peliä. Lisäksi niin saattaa myös löytää uusia ideoita.

Olen kyllä tosissaan täynnä lintsijännitystä. Sitä samaa, mitä pienet lapset kokevat tietäessään, että huomenna mennään Lintsille. Toisaalta haluaisi jo, että peli jo alkaisi, olisi kiva jo päästä hommiin. Toisaalta tämä odotuskin on aika mukavaa ja haluaisi senkin jatkuvan mahdollisimman pitkään. Ensi viikollahan alkaa taas jo arki ja juhlat on ohi, nyt niistä voi vielä olla innostunut.
 
Itse pelikin on tosi mielenkiintoinen. Liigan nettisivuilta voi lukea Banan ajatuksia: ”Hongan valmentaja Mika Lehkosuo edusti HJK:ta käytännössä koko ikänsä. Hän myöntää suoraan ottelun olevan erityinen.
- Kyllä minä sen myönnän, että aina kihelmöi tuplaten enemmän kuin muut pelit. Se on selvää, Lehkosuo sanoo.”
 
Itse olen samaa mieltä. Totta kai näissä paikallisotteluissa on pieni ylimääräinen lataus. Tai ainakin mahdollisuus siihen. Tosin erotuomarin näkökulmasta se ei itse pelissä välttämättä näy mitenkään. Useinhan on niin, että mitä tärkeämpi peli on, sitä helpompaa se onkin lopulta tuomarille, koska kaikki pelaajat keskittyvät sataprosenttisesti peliin eikä tuomariin. Mutta mahdollista on aina sekin, että lataus purkautuukin yhdessä tilanteessa sellaiseksi, joka muuttaa pelin luonteen heti toisenlaiseksi.
 
Hyvä jengi tuo aina itsellekin lisäfiilistä. Huomiseen peliin sain valita joukkueeni poikkeuksellisesti itse. Avustavina ovat samat miehet, joiden kanssa ensimmäiset yhteiset pelit olivat jo 1990-luvun alussa. Simojoen Pekka oikeastaan varmisti samoihin aikoihin sen, että valitsin erotuomariuran pelaamisen sijaan, kun viimeisessä oikeassa sarjaottelussani pelaajana Pekka ei päästänyt minua kentälle, kun nimeäni ei löytynyt ottelupöytäkirjasta.
 
Silloin totesin, että eiköhän ole aika ruveta tuomitsemaan, kun tuomarit eivät edes päästä kentälle enää. Poikselän Miikkaan taas puolestaan tutustuin jo silloin kuin aloitin tuomarina. Tosin silloin valmensin häntä Malmin Palloseurassa. Nelosena on huomenna Antti Munukka, Suomen lupaavimpia erotuomareita, joka tuomitsee ensimmäisen liigaottelunsa 8.6. ottelussa FC Lahti - VPS, samassa pelissä Lahden Stadionilla samoina päivinä kesäkuuta, missä oli minun ensimmäinen liigaotteluni vuonna 1999. Miikan ja Pekan valitsin myös avustaviksi ensimmäiseen liigaotteluuni 1999 ja he ovat olleet mukana varmaan n. 40 näistä sadasta pelistä. Kaikki sarjat mukaan lukien yhteisiä pelejä on varmaan jo yli 100.
 
Sekin tuo lisää fiilistä ja varmuutta. Tämän porukan kanssa kaikki tietää tasan tarkkaan, mitä toinen tarkoittaa. Lisäksi pitkää yhteistä tietä on ihana nauttia yhdessä. Huominen on hieno päivä.
 
En ole oikeastaan koskaan odottanut tätä peliä ja sadan ottelun rajan saavuttamista. Olen pitänyt sitä niin itsestään selvänä, ettei se ole ollut mielessäni edes kovin suuri saavutus. SPL:n uutiskirje viime viikolla kuitenkin havahdutti minutkin tajuamaan, että vain 32 tuomaria on Suomen jalkapallohistoriassa saavuttanut saman rajapyykin. Heistäkin aika moni juuri tuon tasan sata ottelua, ja itse aion kyllä jatkaa vielä pitkään sadannen ottelun jälkeenkin.
 
Soitin tänään H-L Tuomiselle ja Ahon Pondelle sekä kävin moikkaamassa Munukan Ranea hänen sporttikaupassaan. Oli mukava kiittää heitä heidän antamistaan neuvoista ja ajastaan, kun he urani alkuaikoina tukivat, neuvoivat ja antoivat kritiikkiä, silloin kun oli aihetta.  Kaikki pelit eivät ole olleet helppoja. Yksi muistorikkaimmista oli Pirkkolan nurmella käyty Nelosen ottelu MauPa - FC Kirkkonummi syyskuussa 1990. Noin 25 minuuttia oli pelattu ja viidessä minuutissa jouduin poistamaan kolme MauPan pelaajaa kentältä. Se oli ensimmäinen otteluni, jossa todella sain kokea, mitä tuomarina oleminen on kun mitkään tavalliset keinot ei tunnu tehoavan.
 
Samat kolme oppi-isääni vein syömään syksyllä 1999, kun ensimmäinen liigakauteni oli ohi. Nyt heidän tänään heidän kaikkien oli hirveän vaikea myöntää, että he olisivat niin paljon auttaneet minua. ”Itsehän sinä olet sen työn tehnyt”… Miksihän Suomessa ei oikein osata myöntää kuinka paljon merkitystä toisten ihmisten avulla, neuvoilla ja näkökulmilla on? Minusta ei ainakaan koskaan olisi tullut niin hyvää erotuomaria ainakaan niin nopeasti ilman tuon porukan neuvoja.
 
Tänään olen oikeastaan miettinyt koko 21-vuotista erotuomarihistoriaani. Ensin mukavia junnupelejä ja Hesa-cupin fiilistä, sitten pikkuhiljaa nousua Suomen huipulle ja sen matkan aikana tapahtuneita kommelluksia. Samalla olen tajunnut, että kylläpä tämä matka tosiaan onkin ollut aika pitkä. Ja voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä siitä, että pääsen tähän harvalukuiseen joukkoon huomenna. Tietäen, että yksikään edellisistä peleistä ei enää auta, kun pilli soi huomenna ja tulevissa peleissä.
 
Huomenna aion onnistua sen kunnian mukaisesti ja saada tästäkin pelistä hienon urheilutapahtuman, jossa joukkueet saavat taistella taitojensa ylärajoilla. Nyt nukkumaan ja näkemään unia onnistuneesta pelistä, sitten aamulenkin kautta fiilistelyvaiheeseen ja lopulta 18.30 Tapiolassa se alkaa.
​

Julkaistu ensimmäisen kerran blogissa 2007

​Minulta kysytään usein, voiko urheilusta oikeasti oppia jotakin yrityselämään? Vastaan usein, että voi, vaikka yrityselämässä toimivatkin erilaiset ryhmädynaamikan lait, kuin 22 adrenaliinin täyttämän jääkiekkoilijan välillä.

Yksi tärkeimmistä opeista on se, että urheilumaailmassa palautteen antaminen ja vastaanottaminen kuuluvat jokapäiväiseen toimintaan hyvin sisäänleivottuna. Jokainen suoritus, jokainen syöttö, jokainen askel pitää tehdä kunnolla. Niitä hiotaan ja niistä annetaan palautetta harjoitus harjoituksen ja peli pelin jälkeen.

Enemmän on kuitenkin opittavaa menestyjien tavasta suhtautua itseensä ja lajiinsa. Erilaisten kisojen jälkeen voidaan aina miettiä, miksi kävikään näin. Miksi toiset ylittivät itsensä ja miksi jotkut suosikit epäonnistuivat? 

Eri lajien vertailu on turhaa, mutta kaksi menestystarinaa synnytti viime vuonna eniten keskustelua. 

Ensimmäinen tarina ei ole ollenkaan urheilutarina, vaan Lordin tarina Euroviisujen voittamisesta. He uskalsivat toimia omalla tavallaan, rikkoa rajoja ja pitää kiinni omista periaatteistaan. Myös uskomattoman voiton jälkeen he pitivät linjansa. Esimerkiksi naamioiden pitäminen järkähtämättömästi loi niin suuren uskon tyylin oikeutuksesta myös koko kansaan, että jopa iltapäivälehdet menivät polvilleen. Itse en muista yhtäkään vastaavaa tapausta, että nettivetoomus saa iltapäivälehden pyytämään anteeksi omia toimintatapojaan. Aikamoinen saavutus.
​

Urheilupuolella Suomen curling-joukkue Markku Uusipaavalniemen johdattamana synnytti kokonaan uuden ilmiön. Curling-hallien puhelimet soivat tiivisti kisojen aikana, kapteeni itse synnytti erilaisen tarinan menestyjästä ja sankarista päätyen niin Hesarin sunnuntaisivuille kuin sähköpostivitsien moniin versioihin. Koko curling tuli pienestä sivulajista kaikkien tietoon, yhdeksi katsotuimmaksi TV-lajiksi. Sitä tietysti auttoi Voitto Liukkosen unohtumaton selostustapa "heitto oli hellä kuin rakastajan kosketus" -kommentteineen.

Menestystarinoiden reseptejä on monia. Curling-joukkueen menestystarina koko lajin tulevaisuuden kannalta oli juuri sellainen tuhkimotarina, josta monet yrityksetkin haaveilevat. Mutta mistä löytyisivät ne ihmekeinot, jolla menestyksen läpimurto tehtäisiin juuri meillä?

Oikeat eväät ovat varmasti jokaisen yrityksen itse keksittävä. Mutta menestystarinoita kannattaa joka tapauksessa käyttää välineenä uusien menestystarinoiden synnyttämisessä. Niinhän nykyään yhä useammin tehdäänkin. Yhä useammin yrityksissä osataan menestyvien tiimien tai yksiköiden esimerkkiä käyttää tarinoina mahdolliseen menestykseen pääsemiseksi myös muissa yksiköissä.
​
Mutta miksi me niin kaipaamme menestystarinoita siihen, että into syttyy muihinkin? 
Muutamia vuosia sitten julkaistiin Marilyn Kingin tutkimus olympiavoittajien ominaisuuksista ja siitä, mikä yhdistää olympiavoittajia – kaikkia niitä, jotka ovat urheilussa päässeet huipulle. King tunnisti kolme aluetta.